Sairaalasta on taas tullut hetkellisesti toinen kotimme.
Maanantaina konsultoimme sairaanhoitajan välityksellä meidän kirurgia, joka oli tilanteessa myös aika neuvoton. Tietyllä tavalla siitä tuli itselle tosi pelottava tunne, kun hoitavat lääkäritkään eivät oikein osanneet sanoa mitä tehdään seuraavaksi. Tilanne oli edelleen akuutti, muttei mitenkään hätäratkaisuja vaativa, siksi kukaan ei kuitenkaan kovin hätäisesti halunnut huolestua. Päätimme yhdessä toimintaohjeet ja ajattelimme mennä päivä kerrallaan.
Tiistaina meillä oli kotona Kasperin hoitaja kun itse olin asioilla. Puhelimeeni alkoi sadella sellaista viestiä Kasperin voinnista, että olin tosissaan uudestaan yhteydessä hoitavaan tahoon kyselläkseni jatko-ohjeita. Kukaan ei edelleenkään tuntunut oikein tietävän mitä voisi tehdä, muuta kun tarpeen tullen lähteä päivystykseen. Koska Kasper oksensi ja oli aika huonossa kunnossa, eikä suolistossa edelleenkään ollut tapahtunut dramaattista muutosta, lähdimme epäröimättä päivystykseen.