sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sairastamisviikko ja huomenna alkava kuntoutusjakso

Tällä viikolla ei oo kyllä tarvinnu kuvitellakaan sellaisesta ajasta, että jaksaisi tai ehtisi bloggailemaan. Tuntuu taas, että on menty tukka putkella eteenpäin ja koeteltu vähän omankin jaksamisen äärirajoja.


Maanantaina olin ystäväni mukana Naistenklinikan äippäpolilla, kun häneltä otettiin lapsivesipunktio, jossa katsotaan vauvan keuhkojen kypsyyttä ja ns.ahdinkotilaa vatsassa. Oli ihana juttu päästä mukaan ja olla toiselle tukena. Samalla kuitenkin vyöryi ne kaikki tunteet, joita itse tuossa samassa paikassa koin. Ne kolkot käytävät, joita kuljin yksin kokien samalla iloa, surua, tuskaa. Onnellisuutta ja surullisuutta, yhtäaikaa. Kuinka silloin toivoin, että minullakin olisi ollut joku iso tuki ja turva, joka olisi ollut vierelläni aina tutkimuksesta toiseen. Muistin kaikki ne tunteet, joita tuo pitkät käytävät omaava Naistenklinikka toi mieleeni, hyvässä ja pahassa. Ne tunteet, kun sama diabeteshoitaja asteli huoneeseen sisään, mitä muistoja tämän saman ihmisen tapaaminen sai aikaan. Kaikki ne muistot Kasperin odotusajoilta. Niitä on niin paljon hyviä, mutta myös huonoja, surullisia ja haikeitakin. Niin paljon muistoja yhteen rakennukseen. Ystäväni masussa kasvoi onneksi pieni likka jolla oli olosuhteisiin nähden kaikki just niin hyvin kun voi olla <3

Tiistai täyttyi lasten terapioista. Olin myös yhteydessä Lastenklinikalle, kun Kasperin masun kanssa oli ollut jo useamman päivän aikalailla ongelmia. Vatsa oli vetänyt kunnolla viimeksi torstaina, 5päivää sitten. Sitä ennen vatsa oli toiminut päivittäin uuden avanteen kautta, mutta nyt, vaikka mikään ei ollut ns.muuttunut, ei oikein tapahtunut mitään. Se oli aika epänormaalia. Teimme vielä suunnitelman, että toimitan toista kautta masun illalla, jolloin kaikenjärjen mukaan vatsan pitäisi viimeistään toimia.

Päivän aikana ilmeni monta erilaista syytä huolestua, ja lämpökään ei oikein lähtenyt normalisoitumaan. Kasper oli tosi väsynyt ja levoton ja välillä aika kipeäkin. Konsultoin illasta osastoa ja todettiin, että jos yhtään tuntuu tilanne päivystykselliseltä, olisi lähdettävä päivystykseen. Lupasin seurailla vielä hetken ja katsoa miltä Kasper vaikuttaa ja tulisiko vatsasta kuitenkin vielä jotain. Tunnin verran suunnittelin ja mietin asioita, mittasin lämmön ja yritin vielä saada vatsan toimimaan tuloksetta. Sain tytön hoidon järjestettyä helposti, joten päätin lähteä näyttämään poitsua päivystykseen. Hoitaja oli aiemmin epäillyt suolitulehdusta, johon moni asia viittasi.

Päivystyksessä saimme tosi hyvää kohtelua ja hoitoa. Kasper nukkui sinne mentäessä ja suurimman osan ajasta siellä, ja oli aika levoton, itkuinen ja kipeä heräteltäessä. Meitä kävi katsomassa useampi lääkäri, koska Kasperin sokerit laskivat taas, mutta kirurgi oli juuri mennyt leikkaussaliin. Labrat olivat ok, joten pääsimme kotiin yöksi odottamaan ja seuraavana päivänä piti tulla takaisin. Toinen vaihtoehto oli odotaa mahdollisesti tuntikausia lääkärin vapautumista leikkurista, joka mielestäni sillä hetkellä tuntui maailman surkeimmalta idealta.

Kotona yö meni kohtalaisesti. Kasper sai muutamia kipukohtauksia ja tulikin sitten aamuyöstä viereen nukkumaan. Hipsutteli minua aina hetken olkapäästä ja nukahti uudestaan. Omat yöunet olivat mennyttä kun yksi potkii vieressä ja inisee, mutta saipa poika ainakin nukutuksi paremmin. Aamusta oli tytön oma lääkärikäynti, jonka aikana meillä oli Kasperille hoitaja. Aamupäivästä vein tytön eskariin ja lähdettiin Kasperin kanssa sitten takaisin klinikalle. 

Klinikalla Kasperia kävi katsomassa kirurgian ylilääkäri, joka heti muutaman lauseen jälkeen välitti todella ammattitaitoisen ja välittävän kuvan. Kasperille tehtiin varjoainekuvaus, jossa selvisi, että tukosta ei ole, joka oli tosi hyvä juttu. Tilanne oli kuitenkin aika epäselvä, joten Kasper otettiin osastolle seurantaan. Kuulemma varjoaine, jota avanteen kautta laitettiin, monesti liuotti isommankin tukoksen, joten toivottiin, että se tässäkin tilanteessa olisi avuksi vatsan toimimisen edistämisessä. Olin iltaan asti osastolla, toimitimme vatsan vielä siinä, muttei sieltä taaskaan oikein mitään tullut. Vettä vaan, jota olikin sitten.. no, enempää kuvailematta.. joka paikassa.


Osastolta lähtiessä kävin vielä moikaamassa yhtä ihanaa taistelijapoikaa sydänosastolle, yksi kerros alemmas. kyllä näitä pieniä taistelijoita ja emoja on vaan koko sairaala täynnä <3

Aamusta torstaina menin sairaalalle, jossa hoitajat tulivat heti kertomaan, että Kasper pääsee kotiin. Kaikki oli hyvin. Okei, öhm.. selvä. Ei nähty lääkäriä, ei saatu jatko-ohjeita.. No.. Jätän sanomatta loput. Jouduin ottamaan kuitenkin puhelun muualle saadakseni jatkohoito-ohjeet. Lähdimme mahdollisimman pian osastolta pois, koska mitä ilmeisemmin olimme siellä sillä hetkellä turhaan.

Loppuviikko meni ihan hyvin kaikenlaisten asioiden kanssa säätämisessä. Monta paperia piti taas tehdä ja saada valmiiksi kirjekuoriin. Yhdistyksen hallituksen kokous oli tänään sunnuntaina ja sekin vaati jonkin verran valmisteluja. Kämppä näytti muutaman kerran about kaatopaikalta, Kasper kuumeili ja lämpöili ja kipuili, Nellille vaikutti iskevän syysflunssa ja itse olen parannellut itseäni kamalasta keuhkotaudista, joka viimein näyttää hellittävän. Onneksi nyt viikonloppu on ollut "lepoa". Eilen ihana vanha ystäväni tuli kaukaa yllätysvierailulle tuoden aivan upeita tuliaisia, joita olivat kyläporukan kanssa meille keränneet <3

Huomenna alkaa taas Kasperin kuntoutusjakso neuron kuntoutusosastolla. Jännittää tosi paljon. Tai jännittää, pelottaa, ahdistaa.. En oikein osaa sanoa mikä tunne se on. Joka jaksolla on aina tullut uusia diagnooseja, selvinnyt lisää asioita. Jokainen jakso on kuitenkin myös tuonut lisää kokemuksia, jaksamista, apuja. Uusia apuvälineitä on tarkoitus nytkin testailla ja tehdä pieniä fiksauksia vanhoihin. Kasperin on tarkoitus nähdä ainakin lääkäri tai ainakin kaksi, omahoitaja, ravistemusterapeutti (ruoka on tarkoitus yrittää vaihtaa), toimintaterapeutti, fysioterapeutti, kuntoutusohjaaja, näönkäytön kuntoutusohjaaja, puheterapeutti... Mitäs vielä. No, eiköhän siinä riitä puuhaa ja pähkäiltävää kolmelle päivälle :)

Mitä sitä tekiskään jos ei ois tekemistä ;)

Palaillaan kuntoutusjakson kuulumisiin piakkoin! Hyvää alkavaa viikkoa!

1 kommentti:

  1. Muistan, kun oman poikani kanssa olimme sairaalassa kuntoutusjaksolla ja keskustelussa mukana oli puolisoni lisäksi aina vähintään kymmenen ihmistä! Istumme vielä aina niin, että asiantuntijat olivat meitä vastapäätä. Olo oli kuin viidennen asteen kuulustelussa, mutta etuna se, että kaikki saivat saman tiedon yhtä aikaa.. Voimia teille. Olette ajatuksissani.

    VastaaPoista