Saako minulla olla aikaa itselleni?

Kasper leikattiin tiistaina. Tulimme maanantaina osastolle anestesialääkärin ja kirurgin tapaamiseen. Kävimme myös labroissa ja koska Kasper oli labrakokeiden mukaan kuivumassa, nestehukassa, hänet haluttiin leikkausta edeltävänä yönä jo sairaalaan sisään nesteytykseen. Minua hieman harmitti, koska Kasper oli juuri tullut Rinnekodista kotiin ja ajattelin vaavani viettää vielä pojan kanssa illan kotona ennen sairaalaan sisään kirjautumista.

Tiistaina pojan leikkaus meni hyvin ja suhteellisen nopeasti. Aamulla ennen leikkausta anestesialääkäri kävi vielä kertomassa muuttuvista suunnitelmista, leikkaus olisikin sen verran iso, että paikallispuudutuksen sijaan he meinasivat laittaa epiduraalipuudutuksen joka sai olla kiinni maksimissaan viikon. Puudutusneste menisi sitten jatkuvana infuusiona ja se voitaisiin kokeilla purkaa heti kun pojan vointi olisi sellainen. Kuulosti hyvältä ajatukselta. Joskus kuulemma epiduraalin lisäksi ei välttämättä tarvitse edes kovia kipulääkkeitä ja heräämöaika on varmasti lyhyempi.

Kasper oli tiistaina ja keskiviikon tosi kipeä ja sai epuduraalin ja panadolin lisäksi morfiinia useita annoksia. Se kuitenkin riitti aika mukavasti pitämään kivut loitolla ja jo keskiviikkoiltana Kasper jaksoi hieman hymyillä. Ihme ja kumma, mutta poika on kyllä sellainen selviytyjä ja selviää kaikesta aina niin hirmu hienosti!

Eilen lauantaina kun kirjoittelin tätä tekstiä sairaalalla, epiduraalipuudutus oli jo purettu, pissakatetri irrotettu, avanne paikallaan. Kaikki toimi hyvin ja panadolikin meni enää vain tarvittaessa. Kasper on muutaman päivän nyt rohissut aikalailla ja tarvinnut avaavia astmalääkkeitä ja limaimuja. Tulehdusarvotkin olivat hieman noususuunnassa, mutta olivat eilen laskeneet mukavasti. Upeasti on mennyt kyllä toipuminen! Meitä oltiin eilen jo kotiuttamassa mutta minusta se oli aivan liian aikaisin, monestakin syystä. Saatiin tähän sunnuntaihin asti aikaa toipua ja sitten "lentäisimme ulos" - siltä se tuntui.

Tässä osastolla ollessani ja tätä koko arkea työstäessäni olen törmännyt monenlaisiin tunteisiin ja ajatuksiin. Osaston tuki omassa jaksamisessa ei kyllä ole ollut paras mahdollinen - välillä olematon - eihän se toki heidän tehtävä olekaan hoitaa vanhempaa vaan juuri sitä lasta. Kuitenkin elämä kahden lapsen yksinhuoltajana tällaisessa tilanteessa on hyvin haastavaa. Miettien vielä, että kummatkin ovat erityistä tukea ja hoivaa vaativia. Esikoisella on oma eskari ja omat jaksamisen rajansa, onneksi eskari nyt jäi joulutauolle ja sillä tavoin voi aikataulujen vuoksi vähän huokaista. Hän on huvin vahvasti kaikkeen reagoiva, joten ihan ketä hoitajaa tahansa ei voi meille pyytää. Kun toinen sitten on vielä sairaalassa ja sielläkin haluaisi olla mahdollisimman paljon... Sitte kun tähän yhtälöön lisää ajomatkat, parkkipaikkaongelman, omat ruokailut, omat menot (???), erilaiset palaverit, terapiat ja tpaamiset, kulostaa se omaankin korvaan välillä täysin mahdottomalta.

Ja sitä se todella on.

Osastolla istuessa tulee monesti mieleen se, että kaipaisi myös omaa aikaa. Kaipaisi ehkä kävelylenkkiä, omaa harrastusta, tai ihan vain hyviä yöunia, pikkaisen pidempiä unia aamulla, iltavapaata. Se on kuitenkin monesti henkilökunnasta kiinni, uskaltaako sellaisista asioista puhua ollenkaan. Uskaltaako heiltä pyytää ja kysyä olisiko mahdollista olla hetken poissa. Miten on mahdollista, että saat aivan järjettömän syyllisyyden tunteen aikaan itsellesi vain miettimällä omaa jaksamista? Kukaan ei edes kysy miten voit ja jaksatko. Kukaan ei kyseenalaista sitä, kuinka hankalaa tämä arjen pyörittäminen ja organisoiminen on. Muutaman kerran kun hoitaja puhuu selkäsi takana sinusta tai lapsestasi niin, että vahingossa kuulet, tai pyörittelee mielipiteillesi "huomaamattomasti" silmiä, ei tee mieli kyllä keskustellakaan aiheesta. Ihan sama.

Eilen meitä oltiin tosiaan kotiuttamassa. Ensimmäistä kertaa uskalsin sanoa vastaan; ei, me ei lähdetä tänään. Haluan valmistautua kotiinpaluuseen, haluan olla varma että poika pärjää ja minä pärjään hänen kanssaan. En halua kotiutua lauantaina, kun viikonloppuna on paikalla vain päivystysporukka. Haluan myös nukkua yhden yön rauhassa, koska olen juuri nyt todella väsynyt. Kotiuduimme sitten loppujenlopuksi tänään sunnuntaina. Minulla oli edelleen tosi huono fiilis kotiin lähtemisestä, mutta suoraan sanoen henkilökuntaa ei tuntunut kiinnostavan se pätkän vertaa. Kasperia oli käynyt lääkäri katsomassa, mutta vaikka pojalla on kova röhä, ei keuhkoja, korvia tai kurkkua oltu katsottu ollenkaan. Ihan kuin ketään ei olisi kiinnostanut, nyt kun kerta oltiin kirurgisella puolella? Jotenkin tuntuisi että tällaiset asiat olivat itsestäänselvyys. Myöskään maitoja ei oltu päästy nostamaan normaaliin letkutusrytmiin, ja Kasper oli oksennellut nyt pari päivää letkutusten jälkeen, limaa pääasiassa. Tosi tosi kiva fiilis lähteä kotiin. Edes heippaa ei sanottu, kun kävelimme osastolta pois. Lähdin joo ehkä hieman suutuspäissäni enkä paljoa kenenkään kanssa rupatellut, mutta yleensä hyvän tavan mukaan tullaan saattamaan perhe ulko-oville. Eipä ollut saattajaa. Ei kysytty tarvittavien lausuntojen tarpeellisuudesta, ei toivotettu tsemppiä kotiin. Me vain lähdimme, olimme ilmaa niinkuin varmasti moni muukin. Valitettavasti tämä sama asia toistuu tällä kyseisellä osastolla jatkuvasti, myös monen muun perheen kohdalla. Kaikki on hyvin siihen asti kun lapsi on kipeä.

Aloitin ratsastamisen uudestaan, koska saan siitä energiaa jaksaa aina päivästä toiseen. Rakastan luontoa ja tämän avulla saan nyt vähän kuin kaiken samalla kertaa. Koen kuitenkin järjestöntä syyllisyyttä siitä, jos lähden sairaalasta ratsastamaan tai tapaamaan ystävää, josta taas saan sitä virtaa jaksaa siellä sairaalassa tai kotona. Syyllisyyttä siitä, etten ole lapseni vierellä jatkuvasti jokaisena hetkenä kun se olisi mahdollista. Päähän kolkuttelee tyyppi, ego, joka huutaa minulle "MITÄ SINÄ TEET, MIKSET OLE LASTESI KANSSA". Yritän selittää asiaa itselleni myös sillä, että kotihommat eivät hoidu itsestään vaikka lapsi onkin sairaalassa eikä kotona. Kukaan ei pese sijastasi pyykkiä, eikä tiskaa astioita. Pölyä kertyy silti ja ruokakaan ei ilmesty kaappiin itsenäisesti. Kukaan ei siivoa puolestasi, vaikka juuri se lapsi ei ole kotona sotkemassa. Tällä tavoin selitän itselleni vapaan tärkeyttä, ja samalla selitän sitä muille. Tai totuushan on se, että selitän tätä muille vakuuttaakseni itseni. Ja tottahan se on, nämä asiat on tehtävä vaikka tilanne olisi mikä. Minäkään en jaksa, jollen joskus lepää.

Tuo lause olikin helppo kirjoittaa, enkä silti tiedä miksi se on niin vaikea sanoa ääneen? Kukaan ei tunnu auttavan jos et pyydä. Miksi se sitten on niin vaikeaa pyytää?

Minkälaisia tunteita lapsen sairastaminen/sairaalassaolo teissä lukijoissa herättää?