Talven selviytymisseikkailu

Ajan tallille. On ihanaa, että vihdoin on lunta, sitähän tässä on viikokausia odoteltu. On pirun liukasta. Ostin uuden auton marraskuussa, tai käytetyn auton mutta minulle paljon uudemman. Tässä onkin kitkarenkaat alla ja pito on lähes täysin nolla verratuna nastarenkaisiin. Mieleen hiipii ajatus, että mitä jos sittenkin ollaan penkassa, kun pitoa ei tunnu olevan ja tiet ovat aivan jäässä. Käännös motarilta pienemmälle tielle osoittaa pelon aiheelliseksi; jarrut paukkuvat ja penkka lähestyy. Hiljaa mutta varman oloisesti. Onneksi useammat ajokilometrit takana takaavat hieman tietotaitoa ja auto pysyy tiellä, huh. Sydän pomppaa kurkkuun ja pelottaa. Pääsenköhän ikinä tallille, saatika sieltä kotiin? 

Pirun talvi! 

Pysähdyn hengittämään huoltoasemalle. Pakkasta on enää 13 astetta toissapäiväsen 26 sijaan, mutta ulkona tuntuu silti tosi kylmältä. Muutaman minuutin tauko tekee terää. Jatkan matkaa, kunnes puolessavälissä tallitietä kehoni alkaa tärisemään ja outo, paha olo valtaa minut. Ensin ajattelen, että adrenaliiniryöppy tekee vain tepposia, mutta päätän silti mitata autossa sokerit. Mittari piippaa, sokerit ovat aivan liian matalalla! Pikkutiellä on hankala pysähtyä korjaamaan sokereita, kun vastaantulevaa autoa olisi väistettävä ja monet ajavat siellä hurjankin kovaa. Pysäytän insuliinipumpun ja vedän pötköllisen siripiriä naamariim. Toivoisin niin olevani jo takaisin kotona. Talvi ei yllättänyt minua, mutta joka vuosi totutellaan lumeen ja liukkaisiin keleihin uudestaan.

Pääsen tallille, parkkipaikalla huokaan helpotuksesta. Kehoni hikoilee, sokerit alkavat korjaantumaan ja aiheuttavat siksi kovan hien pintaan. Tiedän, että tätä vaihetta seuraa järkyttävä kylmä-horkka ja vältän siksi riisumasta kaikkia vaatteita. Matalissa sokereissa on oikeastaan hyvin vaikea käyttäytyä, varsinkin pukeutumisen suhteen. Ensin tulee järkyttävä kuuma ja hurja hiki - jota seuraa hirveä kylmänhorkka, jolloin tuntuu, ettei koskaan ole ollut niin kylmissään. Ihan sama oletko ulkona vai sisällä. Pidän ulkovaatteet päällä ja lompsin kamoineni tallille, varmasti vielä hieman kalpeana. Juttelen satulahuoneessa mukavia tallityöntekijän kanssa ja hörppään muutaman mukillisen lämmintä glögiä ja syön pari piparia - olo alkaa kohenemaan.

Valmistan hevoselle ruuan ja vien sen turpoamaan rehuvarastoon. Puen kypärän ja muut turvavarusteet päälle, tarkistan että minulla on lämpimästi vaatetta mukana. Nappaan suitset mukaan ja kävelen ulkotarhalle, jossa hevoset majailevat yötäpäivää. Issikoita kun ovat, niin pärjäävät hyvin ulkosalla. Tällä kelillä niitä ei oikein tuoda edes talliin, jolloin vältetään myös kylmyyden pääseminen talliin sisään. Se aiheuttaa silloin myös vesien jäätymistä ym.ongelmia. Puen suitset hevoselle ulkona ja hyppään selkään. Lähdemme kävelemään maastoon.

Maastossa minulla on aikaa miettiä asioita. Harrastan ratsastamista juuri siksi, että saisin ajatukseni kotihommista muualle. Joskus olen kuitenkin miettinyt, että juuri siellä maastossa ratsastaessahan minulla on aikaa miettiä ja murehtia niitä kotihommia! Olen ajatellut, että vie ehkä joitain kuukausia tästä alusta ennenkuin pystyn kunnolla rentoutumaan tallilla ja jättämään ne kaikki kotihuolet nurkkaan. Nyt kuitenkin yritän tämän kaiken stressaavan arjen jättää kotiin ja nauttia luonnosta. Pakkanen kiristyy hieman ja kasvoilla pistelee. Jalat ovat lämpimät (kiitos huopatossujen) ja kroppa on vuorautunut topparatsastusvarusteisiin; vain posket meinaavat jäätyä. Katselen uskomattoman kaunista, lähes koskematonta luontoa, jota peittää kaunis lumikerros. Lunta satelee aika reilusti koko ajan lisää ja lumihiutaleet ovat suuria ja kauniita. Kyllä sitä vain joka vuosi odottaa talvea ja sitten odottaa taas kesää, mutta monesti unohdamme nauttia sen vuodenajan herkuista - juuri niistä kauniista maisemista, luonnon ihmeistä. Jäätyneistä ikkunoista, kauniista lumipeitteestä, kimaltelevista hangista. Mitä parhaampia kelejä olisikaan ulkoilla kun pieni pakkanen ja lumisade?

Pääsen ratsastuslenkin jälkeen takaisin tallille. Teen tallihommat, ruokin hevosen ja kerään kamani. Juon vielä yhden kupin glögiä ja vaihdan vaatteet. Vien kamat autoon, puhdistan autoni uudestaan lumesta ja lähden ajelemaan kotiin. Koko matkan jotenkin vain toivon, että pääsisin perille kotiin. Ihan sama, kunhan pääsen kotiin. Tiet ovat auttamattoman jäässä ja niitä peittää lumikerros. Ihmiset ovat hyvin erilaisia liikenteessä; osa ajelee itsevarmoina ylinopeuksiakin ja osa taas ei uskalla ajaa ollenkaan. Tuntuu, että kuulun tänään hieman näihin hidastelijoihin, menomatka hieman pelästytti minut, joten ajelen mielummin rauhallisesti kuin kaahaten - niinkuin toki yleensäkin. Matkalla myös mietin, että mitä tapahtuu jos jotain käy. Minä olen kuitenkin omaishoitaja, yksinhuoltaja. Lapseni on riippuvainen minusta, koska tällä hetkellä minä olen paras ihminen hoitamaan sairasta lastani. Toki meillä on hoitajia ja sairaalassa/tilapäishoidossakin häntä osataan hoitaa, mutta silloin yleensä kyse on lyhytaikaisesta hoidosta. Pelkään joskus oman henkeni puolesta - en itseni takia, vaan lasteni. Olen hankkinut omaishoitaja-kortin lompakkooni, joka kertoo minun olevan omaishoitaja, jotta joku sen näkevä tajuaa, että kotona minua odottaa joku joka todella tarvitsee minua.

Talvi on kyllä ihanaa aikaa kaikinpuolin. Siinä on kuitenkin myös omat haasteensa- varsinkin lapsiperheissä. Pukeminen on yksi sota joka kerta. Ensinnäkin sinun pitäisi olla perillä siitä, miten juuri sillä säällä puetaan lapsi ulos. Sen lisäksi vaatteiden tulisi olla riittävät ja tarpeeksi laadukkaat; pitävät lämmön, pitävät kosteuden, ja mitä vielä.. Kasper on hyvin hankala usein pukea. Hän kun ei kävele eikä liiku, mutta on aika lämpöistä sorttia. Miten sitten puet lapsen, joka pääasiallisesti istuu? Istuu paljon autossa, jolloin ainoa pakkanen on matkalla autoon ja autosta kotiin. 

Kävimme viimeviikolla ulkoilemassa lasten kanssa. Pakkasta ei ollut kuin joku 14 astetta, joten koin, että oli juuri täydellinen ulkoilusää. Lapsille puettiin tarpeeksi päälle ja typykin sai ottaa uuden joulupukilta saadun potkukelkan mukaan kauppareissulle. Pääsimme ulos ja lähdimme kävelemään kaupalle päin. Ei mennyt kauaa kun Kasperin ruokapumppu piippasi. Se piippasi niin pitkään ja oudosti, että tiesin sen olevan jotain tavallisesta poikkeavaa; tämä piippaus tarkoitti varmasti jotain vakavempaa toimintahäiriötä. Ja niinhän se oli, pumppu ei toimi pakkasella ja letkuissa oleva vesi jäätyi letkuihin. En ollut uskonut silmiäni, vaikka loogistahan se loppujenlopuksi oli. Miten me siis ulkoilisimme talvella? Emme varmaan mitenkään.. Letkutusten väleissä ei päivisin kuitenkaan ole kuin 15-30min, se on aika lyhyt aika ehtiä ulkoilemaan. Jaoin vielä kuvan jäätyneistä letkuista meidän erityislasten facebookryhmään, jossa kymmenet totesivat saman; ei toimi pumppu pakkasella. Että semmonen hauska juttu.

Tää viikko meillä on omistettu vesirokolle ja muulle sairastamiselle. Kasperkin sai lopulta näppylöitä, tytöllä alkoi tauti maanantaina. Kasperin avannejuttujen kanssa on ollut tosi iso säätäminen, kun ne ei meinaa pysyä kiinni. Onneksi tyttö on ollut kipeänä, koska ollaan saatu olla rauhassa kotona, eikä ole tarvinnut pakosti lähteä muualle kun mm.kauppaan (ja nekin olen saanut onneksi hoitajien voimin tehtyä). Ollaan yritetty totutella uusiin avannesidoksiin ja uudenlaiseen tilanteeseen, joka rajoittaa hyvin paljon meidän lähtemistä kotoota. Se on tosi harmi, mutta uskon, että muutama hetki menee nyt pakosti tässä enemmän kotona ollessa. Vesirokko tytöllä on toki estänyt meidän lähtemisen mihinkään (tai no joo, käytiin me loppiaisena lääkärissä tytön kanssa). Kasper on tällä hetkellä niin monta tuntia päivässä kiinni letkutuskoneessa, että senkin puolesta kotoota liikkuminen on hieman extremeä. Ehkä tässä menee taas hetki, että kaikki asettuu uomiinsa ja arki alkaa helpottaa (mitä se tarkoittaa?). Kasperin vesirokko-lääke annostellaan 4 kertaa päivässä ja muut lääkkeet useita kertoja, joten jo lääkkeitä annetaan 6-8kertaa päivän aikana. Onneksi saamme olla vielä muutaman päivän kotona, jonka jälkeen alkaa hurja skarppaus takaisin "normaaliin arkeen".

Talvi on ihanaa aikaa, vaikka junia perutaan, bussit ovat myöhässä, autot hajoaa, akut ei kestä. Nenät ja naamat jäätyy, huulet ja posket rohtuu, nenä ja silmät vuotaa. Ruokapumput ei kestä ja letkut jäätyy, vaatteiden valinta on hullua, eikä kukaan tiedä milloin on liikaa tai liian vähän päällä; ennen kuin paleltuu tai hikoilee vaatteiden paljoudesta.

Mutta talvessa on niin paljon ihanaa; niin paljon kaunista. Niin paljon nähtävää ja koettavaa. 

Ja hyvät ihmiset, talvikaan ei jatku ikuisesti, joten nautitaan myös niistä tämän vuodenajan ihanista asioita <3