tiistai 10. lokakuuta 2017

Infektiokierteestä iltaa

Toissa-aamuna herään hiljaisuutteen - harvinaista. Kukaan muu ei ole vielä hereillä. Typy on hoidossa, mutta ukon pitäisi kaiken järjen mukaan kohta hereillä. Terve järki sanoo: NUKU tai NAUTI hereilläolosta yksin! Käyn keittämään kahvia ja syömään aamupalaa. Koska edelleen on hiljaista, katson yhden jakson Greyn anatomiaa puhelimen kautta. 

Edelleen hiljaista.

Päätän käydä herättämässä pikkumiehen, kello on 20 yli 9. Kundi herää hieman vasten tahtoaan, tehdään aamuhommat yhdessä. Tullaan keittiöön syömään aamupalaa ja ottamaan loput aamulääkkeistä, joita ei ole annettu jo aiemmin aamulla. Poika ei syö mitään, sitä vastoin pyytää kovasti päästä takaisin nukkumaan. Totean, että on varmaan riekkunut koko yön, joten päästän hänet nukkumaan. Uni tulee heti ja kestää noin 45min. Herätessä kundi on edelleen itkuinen ja väsynyt.

Nyt on joku vialla.

Hoitaja tulee päästämään minut lähtemään Kansallisteatterin esitykseen, jossa muutaman tunnin päästä näkyisi myös meidän perheen omaishoitostoori. Siellä isolla lavalla, hui. Sillä hetkellä ei yhtään tunnu siltä, että haluaisin lähteä. Huoli kalvaa. Juuri perjantaina huuhdeltiin infuusioportti ja sepsiksen, eli verenmyrkytyksen riski on kuitenkin aina olemassa. Ukko on niin väsynyt ja sekava, että tiedän, ettei kaikki ole kunnossa. Tekisi mieli lähteä sairaalalle heti. Päätän kuitenkin käydä katsomassa esityksen kansallisteatterilla ja lähteä päivystykseen sen jälkeen. Ohjeistan pojan hoitajaa soittamaan ambulanssin jos sekavuus jatkuu ja väsymys ei yhtään helpota tai hän ei saa poikaa hereille. Toivon, että väsymys edes vähän helpottaisi.

Esityksen väliajalta soitan kotiin - Kasper on juuri herännyt. Ei syö, yskii yhtäkkiä kovasti, on väsynyt mutta hieman pirteämpi. Päätän lähteä kotiin heti, koska ajatus jostain vakavemmasta kalvaa jatkuvasti mieltä. Hetki minulla kuitenkin vielä menisi kotiinpääsyyn, kun liikkeellä olin julkisilla. Käväisin kaupan kautta, jotta päivystykseen saisin eväät. Siellä saattaa taas mennä tunteja, ken tietää.. Jos Kasperin vointi menisi huonommaksi, en välttämättä olisi jaksanut ja halunnut lähteä hänen viereltään hakemaan mistään ruokaa, joten varaudun hyvin.

Kotiin päästyä kundi on hieman reippaampi, mutta väsymys on edelleen poikkeuksellinen. Pääsemme päivystykseen, ja saamme nopeaa ja hyvää hoitoa. Pojasta otetaan labrat, joissa tulehdusarvo on koholla. Pääsemme keuhkokuvaan, jossa todetaan keuhkoissa juosteisuutta ja siihen viitaten lievä keuhkokuume. Veriviljelyä ei oteta, josta olen hieman eri mieltä. Lääkärin mielestä poika ei ole "tarpeeksi kipeä ollakseen verenmyrkytystilassa", mutta mielestäni tällaisella havainnollistamiskeinolla saattaa jäädä moni muukin asia huomaamatta. Nyt juteltuani monen sepsislapsen äidin kanssa, ei lapsi ole joka kerralla toteamisvaiheessa ollut mitenkään hengenvaarallisessa tilassa (vielä). Laitan asiasta omalle lääkärillemme viestiä, joka lupaa kirjoitaa veriviljelyn ottamisesta kundin riskitietoihin. 

Pääsemme kotihoitoon, jota aluksi hieman ihmettelen. Kundi on toki yllättävän hyvässä kunnossa, mutta kovasti mietityttää oma roolini äitinä kotona. Kuinka paljon minun pitäisi pystyä seuraaman lapsen tilaa ja vointia kotoota. Auttaakohan suun kautta (nappiin laitettava) antibiootti tällä kertaa ja mihin suuntaan vointi menee? Kontrollilabrat sovitaan kahden päivän päähän, eli tälle tiistai-päivälle. Ne tulee onneksi ottamaan kotisairaala, jotta meidän ei tarvitse lähteä Kasperin kanssa sairaalalle sitä varten. Tiistaina selviää onneksi, että labrat ovat jo paremmat.

Poika on kipeä, mutta pärjää.

Käytiin pari viikko sitten juuri keuhkolääkärillä, jossa päätettiin lähteä vähentämään minin keuhkolääkitystä, jotta infektiotilanteessa olisi jotain, jota nostaa takaisin. Nyt lääkitys on olut sellainen, johon on aika vaikea reagoida infektion alkaessa. Keskustelimme vastaanotolla siitä, kuinka ihanasti nyt on ollut taukoa keuhkoinfektioista, meitä kiusanneet infektiot ovat olleet nyt lähinnä muita kuin keuhkoihin kohdistuvia.


Ei ehkä olisi pitänyt sanoa sitä ääneen. Epikriisi tuli eilen, lueskelin sitä juuri kun poika ei meinannut saada yskänpuuskalta vieressäni henkeä. Täällä se on taas, infektiokierre. Siitä on joka vuosi puhuttu, että lapsen kasvaessa se helpottaa. Se helpottaa, kun ikää ja vastustuskykyä tulee lisää.

Enemmän minua pelottaa infektioiden laajuus ja niihin käytettyjen antibioottien vaikutus. Viimekerran antibiootista Kasper sai allergista ihoreaktiota, ja nyt näyttä tästä antibiootista tulevan ensimmäistä kertaa sama; mitä ihmettä? Miksi tämä on käynyt aiemmin, mutta nyt iho reagoi? Viimeisin virtsatieinfektio oli resistenssi useammille yleisimmille antibiooteille. Milloin käy niin, ettei sopivaa antibioottia löydy? Miten sitten hoidetaan? 

Harmittaa, jännittää. Nyky-yhteiskunassa me niin uskomme kaikkien lääkkeiden varaa, ihan liikaa. Uskomme, että sairaat hoidetaan ja taudit lääkitään täsmälääkkein. Ongelmat ratkaistaan ja taistelut voitetaan. Tämän kaiken jälkeen en enää ole varma uskonko tähän. Mitä jos sairauksia voi voikaan hoitaa? Mitä jos antibiootti ei enää auta, mitä jos täsmälääkkeitä ei löydy?

Keuhkolääkkeet onneksi ehdittiin muutama viikko sitten laskea, jotta ne voitiin taas nostaa tappiin. Ja onneksi on lääkkeitä jotka auttavat pientä potilasta. Ilman apua olisi aika kurjaa. Olen onneksi jaksanut ja ehtinyt itse opiskelemaan näistä(kin) sairasteluista huolimatta, vaikka kundi valvotti minua lähes koko viime yön. Vuorotellen nauroi ja yski. En tiedä kauanko hän oli hereillä, mutta olen ollut 1-5:30 välillä lukuisia kertoja itse hereillä ja joka yö on kuulunut pikkumiehen kiljumista huoneestaan. Nyt saimme onneksi lähetteen sinne vaikeiden uniongelmien työryhmälle, jotta voivat miettiä uusia ajatuksia kundin pään menoksi. Tätä kovasti odotan.

Kansallisteatterin Musta laatikko-näytöksestä, jossa yhtenä aiheena oli kuulumisia Sote-asioista HS toimittajan Maijan johdolla.

Juttu HS lehdessä maanantain 9.10.17

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti