keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Onni Blogien joulukalenterin luukku 10: Joulu sairaalassa

Onniblogien joulukalenterin luukku numero 10 avautuu tällä kertaa minun blogistani. Eilisen postauksen voit lukea Ihmemutsin blogista ja huominen luukku avautuu ihanan herkullisesta Pupunruokaa- blogista. 

Joulun odotus on ihanaa aikaa. Kodit täyttyvät joulukoristeista, leivonnaisten ja jouluruokien tuoksusta, kauniista tunnelmavalaistuksesta, lämmöstä ja läheisyydestä. Yksinäisiä muistetaan, ystäviä autetaan. Virastot sulkevat ovensa, moni jää joululomalle. Koulut menevät kiinni, eskarit ja päiväkodit sulkevat pääosin ovensa. Koko Suomi hiljenee.

Mutta mitä jos lapsi taisteleekin elämästään sairaalassa? Miltä tuntuu tietää, että suurin osa muista ihmisistä viettää juuri silloin rauhallista joulua kotona ystävien tai perheen kanssa, mutta itse joudut istumaan peläten lapsesi vierellä ja toivot vain parasta? Et lopeta uskomista parempaan sinäkään päivänä, kun joulu menee kohdaltasi täydellisen uusiksi, koko jouluhössötys saa uuden merkityksen. Sairaalassa voidaan viettää joulua monesta syystä.



Kasperin ensimmäisenä jouluna 2013 pojan ei ollut vielä edes pitänyt syntyä. Yritin kuvien kätköistä etsiä joulukuvia, mutta minulta ei löytynyt ainuttakaan kuvaa joulusta siltä vuodelta. Ei kotoa, ei sairaalasta. En ollut kyennyt kehittämään sellaista tunnesidettä lapseeni, joka tuli tähän maailmaan aivan liian varhain. Lapseen, jonka piti viettää silloinen jouluaatto turvallisesti mahan kätköissä. Vierailimme toki sairaalassa porukalla, mutta sen vain muistan, ettei se tuntunut miltään. Kuinka kukaan voi sanoa näin? Koko joulu ei tuntunut miltään. Näin jälkeenpäin se on hyvin pelottava ajatus. Kuin yksi joulu olisi todellisesti skipattu yli. Miksi en muista mitään? Mutta toisaalta, edelliset viikot taisteltiin elämästä, joten en yhtään ihmettele.  Ja kun haastattelin muita äitejä ja isiä samoista asioista, ne nousivat uudestaan pintaan. En muista, en tiedä, olin liian väsynyt.


En vain muista.

"Huoneissa kyntteliköt, jouluruokaa tarjottiin vanhempien huoneessa. Henkilökunta höösäsi joulupukkia joka jakoi lapsille lahjat, mutta muuten päivä ei poikennut normaalista. Suklaata oli hirveästi jokapuolella, kaipasin vain kotiin."

Näin kertoo ystäväni, joka vietti viimejoulun pienen perussairaan vauvansa kanssa infektio-osastolla keuhkokuumeen vuoksi. Joulusta hän ei kovin paljoa muista, muistaa vain suunnattoman väsymyksen ja halun päästä kotiin. Enemmän harmitti että toinen lapsi ei päässyt osallistumaan isosiskon syntymäpäiville viikko ennen aattoa, joulu meni siinä siivillä sitten. Arki näkyi sairaalassa, vaikka huoneita koristi kyntteliköt ja satunnaiset joulukoristeet. Henkilökunta oli kuin muinakin päivinä, joskin olisimme ehkä kaivanneet jouluaaton viettoon hieman tukea. Onhan se iso juttu, ettemme saaneet olla kaikki yhdessä kotona. Oikeasti se oli todella iso juttu. Ei siellä pysty keskittymään, ei rauhoittumaan. Ei siellä saa mistään joulufiiliksestä kiinni. Joulu oli oikeastaan aika pirstalainen ja rauhaton. Isosiskokin joutui olla aatosta osan mummolassa, että saimme olla toisenkin lapsen kanssa sairaalassa. Se oli hurjan rankkaa, enkä toivo kokevani sitä enää koskaan.



"Ensi jouluksi toivon vain, että saisimme olla edes aaton kotona. Kyllä jouluna kuuluu saada oleilla kalsareissa, eikä pelätä lapsensa puolesta sairaalassa"


Haastattelin myös toista äitiä, jonka joulu joutui koetukselle kaksi vuotta sitten hyvin rankalla kädellä. Hänen toinen lapsi syntyi syyskuussa 2013 vaikeasti sydänvikaisena. Vaikea infektio ja limainen yskä vei lapsen toisen sairaalan kautta Helsinkiin ambulanssilla, jouluaattona. Aluksi sairaalassa tytön perheelle puhuttiin jopa kotiutuksesta ennen joulua - lapsen vointi kuitenkin paheni niin paljon, että siirto Helsinkiin oli pakollinen. Tytön äiti kertoi soittaneensa osastolle jouluaatto-aamuna kyselläkseen lapsen vointia. Heidän oli tarkoitus syödä aamupala ja lähteä käymään sairaalassa, palata takaisin kotiin syömään ja mennä vielä illaksi sairaalalle. Koko joulu käännettiinkin ympäri, kun aamuisessa puhelussa hoitaja kertoi lapsen voinnin olevan todella huono. Vanhemmat lähtivät heti sairaalalle, josta lapsi lähti pian ambulanssilla eteenpäin.

Oli siis jouluaattoaamu.

Vanhemmat pakkasivat tavaransa ja jääkaappiin hankitut jouluruuat ja lähtivät ajamaan Helsinkiin illasta. He olivat perillä niin myöhään, etteivät ehtineet/jaksaneet mennä enää osastolle, mutta Joulupäivänä pääsivät lapsen luokse heti aamusta. Tytön vointi oli huono ja leikkausta jäätiin odottamaan jatkuvasti vointia seuraten. Saturaatiot olivat huonot eikä lapsen ennusteesta ollut tietoa. Oli vaikea saada Joulun fiilistä, koska hätä ja pelko olivat niin suuria. Esikoinen reagoi vahvasti sairaala-aikana, koska kaverit olivat vähissä eikä sairaalaympäristö helpottanut vointia. Perhe majoittui mäkkitalolla, josta onnekseen saivat pikaisesti paikan. Mäkkitalolla joulu näkyi kuusen ja piparkakkutalojen muodossa, mutta myös siellä oli hiljaista. Moni perhe oli toki päässyt jouluksi kotiin, joten seuraa ei paljoa ollut. Äiti koki, ettei saanut kaipaamaansa tukea sairaalasta, ja vastaanotto tuntui aluksi hyvin kylmältä. Hoitajat olivat taas uusia ja pelko jatkuvasti läsnä. Kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ei joulun näin pitäisi mennä?

Lopulta tyttö leikattiin tammikuun 3.päivä. Saturaatiot eivät nousseet ja keukopaine nousi sitäkin enemmän, joten lapsi leikattiin vielä uudestaan. Tammikuun lopulla he pääsivät siirtymään kotisairaalaan, jossa meni vielä jonkin aikaa toipuessa. Joulu meni niin sumussa. Sairaalassa joulu näkyi suhteellisen vähän, koska samaa arkea siellä eletään joka päivä. Perhe, erityisesti äiti, olisi kaivannut enemmän tukea juuri sinä päivänä. Edes hetken hoitajilta, miksei kukaan kysynyt heiltä miltä heistä juuri silloin tuntuu? Ensi joulu näyttää onneksi valoisalta ja rauhalliselta, ja kaksi vuotta sitten vietetty joulu on muisto. Tärkeä muisto elämän polulla.



Sairaalan henkilökunnan kanssa jutellessani halusin hieman tietää, miltä tuntuu olla jouluaattona töissä osastolla, jossa on monesti pitkäaikaissairaita lapsia tai äkillisesti osastolle joutuneita lapsia perheineen. Yritin kysyä, miltä tuntuu olla töissä juuri tuona päivänä, kun moni toki kaipaisi itsekin omaan rauhaan ja perheen/ystävien kanssa joulunviettoon. Hoitajat kertoivat, kuinka he toisaalta kokevat joulun töissä todella arvokkaaksi, kuka muukaan olisi vanhempien tukena juuri niinä päivinä. He haluavat panostaa juuri siihen päivään, koska tietävät miten raskasta se saattaa monille perheille olla. He haluaisivat työssään muutenkin olla perheille läsnä, mutta vielä enemmän juuri tuona päivänä. Läsnä perheille, äideille, isille, isovanhemmille, jotka luultavasti päässään käyvät suurensuurta myllerrystä siitä, mikseivät saa olla joulua kotona.

Hoitajista yksi kertoi olleensa teho-osastolla vuosia sitten töissä. Teho-osastolla, jossa pääasiallisesti hoidettiin aivan vastasyntyneitä vauvoja. Muutamaa päivää ennen aattoa syntyi pienenpieni keskosvauva, joka lopulta menehtyi tämän hoitajan hoiviin vain muutaman vuorokauden ikäisenä. Hän ei ikinä unohda sitä tuskaa, jonka koko osasto koki. Hän käsitteli päässään vielä pitkään sitä, miten olla mahdollisimman läsnä pienokaisen läheisille. Miten olla tukena, kun menetys tapahtuu, ja vieläpä jouluna, jolloin normaalisti ollaan rauhallisesti juhlatunnelmissa, kotona tai vierailemassa. Eikä menetys tarkoita aina lapsen, läheisen, perheenjäsenen menettämistä. Se voi tarkoittaa myös fiiliksen, tunteen, muiston menettämistä. Ja se voi olla elämääkin suurempi asia.

Kasper leikataan seuraavan kerran ensi viikon tiistaina, joulukuun 15.päivä. Sairaalassa menee viikosta kahteen. Viikko jos kaikki menee hyvin, enemmän jos ei mene. Toki sitä toivoo ja uskoo siihen, että kaikki sujuu hienosti. Silti sitä alitajuntaisesti miettii, mitä jos? Miltä minun jouluni näyttää, jos emme saa kaikki olla kotona? Meneekö minun jouluni pilalle? Tuleeko joulusta yhtä tunteeton kuin kaksi vuotta sitten. Kadotanko koko fiiliksen, minkä olen saanut itselleni tänä vuonna jo hyvin varhain?

Meidän ensi joulu on meidän ensi joulu. Vietetään se sitten missä tahansa, se on meidän joulu.

Se tulee olemaan täynnä muistoja ja siitä tullaan ottamaan paljon kuvia. Vietetään sitä sitten kotona tai sairaalassa, lupaan lapsilleni, että otan jouluna useita kymmeniä kuvia. Ja kaikki ihan vain siksi, että vietetään joulua sitten missä tahansa, siitä jää ikuiset muistot. Ja jos sinä päivänä olen niin väsynyt etten muuten muistaisi, on minulla tallessa kasoittain ihania muistoja meidän yhteisestä juhlapäivästä.


Rauhallista joulua koteihin ja sairaaloihin. Toivotaan, että jokainen sairaalassa joulua viettävä saa tarvitsemansa tuen sen päivän läpikäymiseen.

rakkautta <3



 ps. kuvat omista arkistoista + ihanilta erityislasten äideiltä, kuva-arkistojen syövereistä! kiitos.

1 kommentti:

  1. Oi! Tämä oli hyvä kirjoitus! Hyvä saada myös tämä näkökulma jouluun, sillä eihän se tosiaan ole kaikille yhdessäoloa, kiireettömyyttä ja huolettomuutta. Kiitos, että jaoit omia ja muiden äitien kokemuksia!

    Hyvää joulua teidän perheelle, missä sitten vietättekään sitä! :)

    VastaaPoista