perjantai 2. kesäkuuta 2017

Toipumisprosessia ja omaa pistopelkoa

Huh. Joskus olen miettinyt sitä, voiko sitä todellisuudessa edes olla niin pistoskammoinen, kun omaa ykköstyypin diabeteksen ja joutuu pistämään päivittäin lukuisia kertoja. Aiemmin hoidin itseäni vielä insuliinikynillä, jossa lääke pistettiin aamuin illoin ja joka ruokailun yhteydessä kynästä, mutta nykyisin olen insuliinipumppuhoidolla, jossa uusi kanyyli laitetaan (parhaimmillaan) 2-3 päivän välein. Diabetes ei ole silti helpottanut pistoskammoani, vaan se on vuosi vuodelta pahentunut.

Eilen minulla oli oma käsileikkaus, ja jo kuukausia ja varsinkin viimeisiä viikkoja olin jo valmiiksi panikoinut sitä. Toisaalta turhaan, mutta toisaalta ihan aiheesta. Minua toppuuteltiin ymmärtämään, että leikkaus on vain pieni toimenpide ja tuskin kovin kauaa kipua aiheuttava. Ja niinhän se on, verrata voi aina vaikka mihin. Olisihan se pieni toimenpide verrattuna moneen muuhun, mutta minulle iso ja kotona järjestelyitä vaativa. Sairaslomaa ja nostokieltoa pärähti useita viikkoja. Kolme päivää kädessä on tällainen vaikea kaikkea haittaava pallosidos, sen jälkeen sidoksen voi irroittaa. Tikit poistetaan vajaa parin viikon päästä. Autolla saa ajaa aikaisintaan muutaman viikon päästä, mieluusti vasta vähän myöhempään. Onneksi järjestelyt kotona saatiin toteutettua niin, ettei Kasperin tarvitse olla pitkään poissa kotoota, se oli oma pelkoni.

Paranemiselle pitää silti antaa aikaa.


Aikaahan tässä meidän arjessa on ihan hurjasti. Eilen leikkauspäivän aamuna se kuitenkin jotenkin pysähtyi. Se hetki oli siinä ja nyt, käsileikkauksen jälkeen kipu olisi taatusti jonkin aikaa läsnä ja myös se nostokielto. Apua tarvitsisi seuraavien viikkojen aikana, mutta myös lepoa. Olin pitkään pakoillut sitä ajatusta, että leikkaus todellisuudessa joku päivä tulisi, nyt sitä oli hankala enää pakoilla. Päiväkirurgisessa yksikössä minut otettiin hienosti pelkoineen ja paniikkeineen vastaan ja sain rauhoittavaa - joskin en kai tarpeeksi, kun sain sitä sitten salissa vielä reilummin lisää. Pelotti ja paniikki iski, mutta selvisin siitä. Ainoa tyly koko porukasta oli anestesialääkäri, ja siitä jäi huono fiilis. Pelkopotilaan kohtaaminen on oikeasti asia, johon pitäisi panostaa, ettei pelko vain kerta kerralta pahene. Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa (joka tällai pistospelkoiselle oli kaikista pahin vaihtoehto), ja jossain vaiheessa sama pitäisi tehdä vielä toiselle kädelle. Saa nähdä uskallanko uuteen toimenpiteeseen ainakaan puudutuksessa. Leikkava lääkäri ja koko muu henkilökunta oli kuitenkin todella miellyttävää. Kiitos Herttoniemen sairaalan päiväkirurginen yksikkö.


Nyt muutama viikko pitäisikin sitten ottaa rauhassa. Oikea käsi on aikalailla pelistä pois sidosten ja aikamoisten kipujen (sekä nostokiellon) vuoksi. Eilen illalla hävisi loputkin puudutuksesta ja sen kyllä tunsi... Kipu ja tuska tuli tilalle, särkylääkkeet, kylmä ja kohoasento. Taisin eilenkin nukkua melkein koko illan ja samaa harkitsen tällekin päivälle. Tuleepahan nukuttua myös univelat samassa sairaslomassa sitten pois.

Palataan blogin pariin kun vähän kipu hellittää ja kirjoittaminen helpottuu!

2 kommenttia:

  1. Huih, minulla tuota samaa pelkoa, joskin yleeensä kaikille toimenpiteille. Mikä kädessä oli? Jos jotakin positiivista nyt tästä haetaan niin tosiaan tuo univelkojen pois nukkuminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla todettiin viime vuoden syksyllä vaikeat rannekanavapinteet kummallakin puolella ja myös toinen käsi pitäisi leikata. Onneksi tämä oikea leikkaus nyt oli ja meni, on kyllä aika kipeä edelleen ja nostaminen vaikeaa, vaikka leikkauksesta on jo 1,5kk. Univelkojakaan ei lopulta tullut kunnolla nukuttua pois, kun iski kaamea kesäflunssa. Onneksi käsi on jo parempi kuitenkin :) Hyvää kesää!

      Poista